Riikan mietteitä. Alkoholistin läheinen kirjoitti kirjan: esikoiskirjani syntymä oli oman tarinan läpikäyntiä

alkoholistin läheinen kertoo alkoholismista ja läheisriippuvuudesta

Riennän, Ruut, riennän elämään itseni näköiseen -kirjani kirjoittamisen juuret juontavat liki kahdenkymmenen vuoden päähän. Päiväkirjamerkintöihini, kirjoittamiini ajatuksenvirtoihin tietokoneelle, kirjeisiini ajalta, jolloin olin alkoholistin läheinen ja läheisriippuva.

Minun kodissani asui virtahepo 1990-luvulla lähes kymmenen vuotta. Virtahepo pääsi syntymään ja kasvamaan alkoholismi- ja läheisriippuvuussairauksiemme keskellä. Jotta pääsimme toipumisemme tielle läheisriippuvasta rakkaudestamme, meidän kahden tapauksessa ainoa vaihtoehto oli erota parisuhteestamme. Se tapahtui aika pian silloisen puolisoni raitistumisen jälkeen Minnesota-malliin perustuvan päihdehoidon avulla. Hänen ja minun kohdalla toipumisemme läheisriippuvuudestamme vaativat sen, että meidän oli erottava. Voidaksemme lopulta kehittyä ehjiksi, erillisiksi, ainutlaatuisiksi ihmisiksi.

Löysimme lopulta tilalle ystävyyden. Toistemme arvostuksen, kunnioituksen, luottamuksen. Kaikkien ei tarvitse erota parisuhteesta toipuakseen, mutta meille se oli yksi ratkaiseva, molempien parantumiseen johtava askel. Olimme menneet nuorina yhteen, kesken aikuisuuden identiteettiemme kehityksen. Läheisriippuvassa rakkaudessamme olimme eläneet vuosia samaa ilmaa. Hengittäneet samoilla keuhkoilla. Emme tienneet, mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Tämän ymmärsimme Minnesota-mallisessa hoidossa ja jatkohoidossamme.

Muistan, miten aikoinaan salasin silloisen puolisoni alkoholin käyttöä, koska en ymmärtänyt sitä enkä puolisoani. Miksi hän juo? Mikä häntä riivaa? Ei hän juo masennukseen, tyhjyyteen, ongelmaan, puutteeseen, hätään? Hän on kaunis, viisas, taitava, monipuolisesti lahjakas, mutta miksi ihmeessä hän tarvitsee aina sen krapularyypyn? Mikään psykologinen tai sosiaalinen teoria ei sopinut häneen eikä hänen päihteiden käyttöönsä. Alkoholinkäyttöönsä. Sille ei löytynyt selitystä! Hänen olisi pitänyt lahjakkaana kaverina olla täynnä elämää, uskoa, toivoa ja onnea.

Jossain vaiheessa, kun juominen alkoi jo aiheuttamaan masennusta – juominenhan ei toki ex- puolisoni mielestä ollut ongelma, kuten ei asiantuntijoidenkaan mielestä hänen kohdallaan – mielenterveystoimistossa sanottiin, että etsipä jokin kiva harrastus. A-klinikalla kehotettiin
vähentämään juomista. Erikoissairaanhoitaja epäili, että onkohan puoliso liian vaativa? Lääkäri määräsi antabuskuurin sillä seurauksella, että rakas juopponi alkoi pian taas käyttämään alkoholia sen kanssa. Ensimmäisillä kerroilla naama meni vähän punaiseksi ja tuli ylimääräisiä sydämentykytyksiä, mutta nehän menevät ohi. Kuulostaako tutulta?

Alkoholismisairaus vei epätoivoon

Mekö nyt tässä? Aluksihan olimme kaksi nuorta, kaunista, lahjakasta, elämää täynnä, toisiimme rakastuneita. Miten hurmaavaan, älykkääseen, keskustelutaitoiseen nuoreen mieheen rakastuin. Parikymppisiä molemmat! Mies oli juuri lopettanut kilpatanssin, lahjakas siinäkin. Lopetti kesken nousujohteisen tanssiuransa. Mutta kun alitajunnassa kyti suurempi intohimo kuin tanssi – päihteet.

Siinäpä vuosisadan suurimman rakkautemme tilalle tulivat salakavalasti päihteet, alkoholi – myöhemmin myös lääkkeet, lääkärin määrääminä – jotka lopulta imivät unelmat, haaveet ja toivat tyhjyyden. Huomasin, miten puolisoni ei enää rakastanutkaan minua. Vai oliko koskaan kenties rakastanutkaan? Kuka hän oikein oli? Ja mitä on rakkaus? Mihin katosi se lahjakas hurmuri, jolle kaikki ovet olivat auki? Näin lopulta enää epätoivoisen, syyllisyyden taakan kantavan tumman, surullisen, säälittävän hahmon.

Tänä päivänä ymmärrän: avopuolisoni palvoi kemiallista ainetta, päihdettä, se oli hänen rakkautensa. Alkoholi toi hänelle ensin mielihyvän, sitten hetkellisen mielihyvän, jonka jälkeen välähdyksellisen muistikuvan kerran saavutetusta mielihyvästä – kunnes lopulta ei ollut enää sitäkään. Siinäpä alkoholistisen elämän elämänkaari tiivistettynä. Syyllisyys, viha ja loputon murhe. Kuoleman odotus. Ne jäivät hänelle jäljelle alkoholismisairauden pahetessa. Eikä hän ollut täyttänyt vielä kolmeakymmentä!

Alkoholistin elämänkaaressa sairaus etenee pikkuhiljaa siten, että päihteestä tulee kaiken muun syrjäyttävä. Alkoholismi on alkuperäinen, perinnöllinen, kuolemaan johtava sairaus, aivosairaus (WHO:n määritelmä). Alkoholismia sairastavalle kaikki keskushermostoon vaikuttavat aineet ovat myrkkyä.

Minäkö läheisriippuva?

…Niinpä. Minun henkilökohtaisessa tarinassani kaksikymmentä vuotta sitten ex-puolisoni raitistui. Niin myös kirjassani Riennän, Ruut, riennän elämään itseni näköiseen päähenkilö Ruutin puoliso Andrea raitistuu.

Vuonna 1999 minä, alkoholistin läheinen, ymmärsin, että myös minun pitää käsitellä kaikkea minulle tapahtunutta ja myös eroamme parisuhteestamme. Puoli vuotta ex-puolisoni raitistumisen jälkeen siis erosimme. Hän sanoi minulle silloin ensin ratkaisevat sanat:

”Oon valovuosia sinusta henkisessä kehityksessä edellä! Oon raitistunut ja ekaa kertaa elämässäni luon nyt aikuisen itsenäistä identiteettiä, erillistä minääni, itsenäistä miestä! Sää oot sairaampi kuin mää, sää oot vielä läheisriippuvaisempi kuin minä!”

”Haloo!” huusin silloiselle puolisolleni. ”Siis, joko unohit että sehän olit sinä joka ryyppäsit ja teit kaikesta paskaa!”

Olin ihmeissäni ja loukkaantunut. Ajattelin olleeni se arjen vastuullinen toimija, elämämme kokoon kursija! Minä odotin vähintään sankarin viittaa päälleni ja puolisoltani syviä kumarruksia, ylitsevuotavaa kiitosta, kun olin jaksanut seistä kaatumatta hänen rinnallaan. Oman jaksamiseni unohtaen ja toisesta huolehtien. Eihän kukaan voisi suurempaa rakkauden tekoa toiselle osoittaa!

”Että sitten suututtaa tuollainen jeesustelu! Että voi olla sulla pokkaa tuollaista sanoa mulle päin naamaa! Mulle, joka kaiken olen vuosia kestänyt, kantanut ja yrittänyt paikata, mitä paikata voi! Et tiedä, miten vaikeeta on ollut juopon kanssa elää, ja nyt kun olet raittiina niin tässäpä sitten tulee ihana kiitos sinulta! Kiitti vaan!”

Suurin piirtein kait tuollainen oli ensimmäinen keskustelumme avaus läheisriippuvuudestamme ja eromme välttämättömyydestä. En enää ihan tarkalleen muista. Ei hedelmällinen aloitus, mutta tarpeellinen ja välttämätön.

Aloin makustella tosissaan ajatuksissani läheisriippuva-sanaa. Miten minä voin olla edelleen läheisriippuva…? Mähän oon pyöritelly sitä sanaa, kun ollaan käyty raittiin puolison kanssa keskustelemassa kerran viikossa Minnesota-hoidon jatkohoitoryhmässä, meidän perheterapiassa??

…Niinpä. Lähdinpä sitten käsittelemään ”muka läheisriippuvuuttani” ja muita asioita erityisesti kirjoittamalla. Kirjoittamalla. Se on minulle luontainen tapa jäsennellä, hahmottaa, oppia itsestäni, toisista, maailmasta, todellisuudesta.

Kohti alkoholismin ja läheisriippuvuuden hoitoa

Yhteiskunta vuonna 1999. Varsin toisenlainen kuin nyt, ei uskoisi äkkiseltään. Ei ollut mitään sosiaalista mediaa läheisriippuvien keskusteluryhmineen. Toisaalta, en olisi kokenutkaan niitä luonteviksi tavoiksi itselleni. Al-Anon (anonyymit alkoholistien läheiset) tosin oli minulle tärkeä keskustelupaikka aluksi. Siellä oli muitakin raitistuneiden puolisoita ja onnekseni myös heitä, jotka elivät edelleen päihteitä käyttävien läheistensä kanssa. He varsinkin olivat minulle erinomaisen hyviä peilejä. Muistutuksia menneisyydestäni. En päässyt heidän ansiostaan unohtamaan, millaista elämäni oli ollut alkoholistin läheisenä, puolisoni vielä juodessa.

2000-luvulla toimiessani psykologian opettajana eri paikoissa aloin käsitellä työssäni myös päihderiippuvuus- ja läheisriippuvuusaiheita uudella tavalla. Niitä aiheita minun ei tarvinnut enää salata tai pelätä. Niistä oli helppo puhua, koska nyt ymmärsin, mitä ne tarkoittavat ja olin kulkenut pitkän matkan niiden parissa, konkreettisesti. Tästä pikkuhiljaa syntyi tarve kirjoittaa lopulta romaanin käsikirjoitus. Tunsin ja tiesin: minun pitää kirjoittaa, koska ei ole olemassa kirjallisuutta läheisille, alkoholistin läheiseltä alkoholistin läheisille. Monet lisäksi pyysivät minua kirjoittamaan kuunneltuaan puheitani. Romaanikässärini syntyi tosiaankin ajatuksenvirta-kirjoitusteni ja päiväkirjamerkintöjeni pohjalta.

Miettikääpä meidän yhteiskuntaa nyt tai saati 2000-luvun alussa: päihderiippuvuusaihe oli ja on yhä aika tabu. Kun puhuin open työssäni omakohtaisesti aiheesta, ihmiset saattoivat säikähtää yleisössä. No, ainakin kuuntelivat sitten herkällä korvalla, että mitä läheis- ja päihderiippuvuus on! Minnesota-mallisia hoitopaikkoja ei ollut, aika ei ollut myöskään mielestäni kypsä kirjan julkaisuun. Eipä löytynyt kustantajaakaan. Heitä pelotti kyseinen aihe, kukapa tuollaista lukee, tappiota tulee tuollaisesta kirjasta!

Pikkuhiljaa ymmärrys alkoholismista ja läheisriippuvuudesta oikeanlaisine hoitoineen alkoi lisääntyä ja Minnesota-mallisia hoitopaikkoja syntyä lisää. Minnesota-hoidossa päihderiippuvuus käsitetään perinnölliseksi, alkuperäiseksi, kuolemaan johtavaksi sairaudeksi siten kuin WHO sen määrittelee ja sillä on oma tautiluokituksensa. Minnesota-hoitolaitoksissa hoidetaan koko perhettä, ja jatkohoito seuraa päihderiippuvan intensiivihoitojakson jälkeen.

Kokemuksia alkoholistin läheiseltä alkoholistin läheisille

Käsikirjoitukseni Ruutista ja Andreasta oli ollut olemassa n. 15 vuotta, kun kustantajani Koikkela Kustannus ja siskoni Kirsi-Maria astuivat kehiin! Olin saanut sen lopulta valmiiksi uuden parisuhteeni, töideni, jatko-opintojeni ja kotiäitivuosieni aikana.

Jos tositapahtumiin pohjautuvat kirjat kiinnostavat ja etenkin, jos haluat tietää lisää alkoholismista ja läheisriippuvuudesta, kirjani tarjoaa todellisia kokemuksia näistä sairauksista ja pitkästä matkasta niistä toipumiseen. Haluan kertoa siitä todellisuudesta, jossa alkoholisti ja läheisriippuva elävät, mutta toisaalta myös antaa toivoa siitä, että näistä sairauksista voi toipua. Kirja on saatavilla Koikkelan verkkokaupassa ja monessa kirjastossa.

 

Lue lisää läheisriippuvuudesta ja alkoholismista sekä läheisriippuvuuden hoidosta aiemmista blogipostauksistani.

Sisäistä mielenrauhaa Sinulle ja läheisillesi toivottaen