Kauhukirja: Uskallatko lukea? 10 + 1 kauhutarinaa

Moppe istuu ulko-ovella talutushihna suussaan ja haukahtaa hiljaa. Sen häntä heiluu ja silmät kiiluvat innosta. Milja kävelee Mopen luo hymyillen ja rapsuttaa sitä korvan takaa.

– Ootatko iltakävelyä?

Moppe haukahtaa hiljaa häntää heiluttaen ja ojentaen hihnaa innokkaasti. Miljaa naurattaa.

– Lähtään kävelylle. Anteeksi, ku meni ny vähän myöhään. Koulutehtävä vieki enemmän aikaa ku aattelin. Pitää jatkaa sitä sitte, ku tullaan takas.

Milja laittaa hihnan Mopelle, ja he lähtevät ulos. On syysilta kello seitsemän, joten on jo hämärää.

– Voijaan tehä pitempi retki, jos haluat, niin ehin hieman huilia ja ehkä sitte jaksan tehä loppuosan, Milja sanoo ja antaa Mopen johdattaa heitä.

Kaksikko suuntaa tutulle metsäpolulle, jota he kulkevat päivittäin. Moppe pysähtyy välillä nuuhkimaan ja merkitsemään paikkoja. Milja syventyy mietteisiinsä – koulutehtävä pitäisi palauttaa pian ja vielä on tekemistä.

Parivaljakko ehtii kävellä lähes tunnin, kun Milja huomaa Mopen vieneen heidät jollekin uudelle polulle.

– Missä me ollaan? Ei olla tästä mentykään ennen, vai mitä? Milja miettii katsoen ympärilleen. – Taijettiin kääntyä jolleki uuelle reitille?

Moppe kävelee innoissaan häntä heiluen ja nuuhkii mättäitä – ilmiselvästi polulla on jotain, joka kiinnostaa suunnattomasti.

– Onko tästä menny joku söpö tyttökoira? Milja hymyilee. – Vai kenties rusakko tai joku muu kiinnostava eläin? No, kuhan osataan takas kotiin, niin ei hätää, jatketaan vaan.

Milja katselee polunvarren puita, jotka näkyvät vielä hämärtyvässä illassa: punaista, keltaista, oranssia. Niin kaunista, hän miettii, mutta pian alkaisi jo pimetä.

– Pitäskö meijän kääntyy jo kotiin, Moppe? Milja miettii ääneen. – Kohta on pimiää.

Muutaman sekunnin päästä Milja kuulee metsästä kuin oman äänensä toistavan:

– Pitäiskö meijän kääntyy jo kotiin, Moppe?

– Mikä tuo oli? Milja säikähtää.

Myös Moppe nostaa kuononsa kohti metsää, josta kuului kuin kaikuna Miljan ääni, ja jää kuuntelemaan.

Jenni kähisee pelottavalla äänellä, korostaen sanojaan suurieleisillä liikkeillä kuin taikuri taikoessaan esineitä kadoksiin:

– Ja heitä ei enää koskaan nähty!

Ossi istuu patjalla, painaen polviaan rintaansa vasten ja puristaen käsiään jalkojen ympärille.

– Huh, olihan tarina! hän sanoo ääni väristen. – Täytyy myöntää, paljon pahempi ku mun kertoma.

Kaverukset ovat telttailemassa Ossin kodin pihalla. Illalla he alkoivat kertoa kauhutarinoita vuorotellen, yrittäen joka kerta kertoa pelottavamman kuin edellinen.

Ossi ja Jenni ovat serkuksia ja parhaita ystäviä, vaikka asuvatkin kaukana toisistaan ja näkevät harvoin. He viesteilevät ja soittelevat harva se päivä. Kesälomalla, kuten juuri parhaillaan, he ovat usein viikon toistensa luona kylässä.

– Ootko muuten kuullu hylätystä talosta, joka on muutaman kilsan päässä metsän keskellä? Ossi kysyy.

– En, Jenni vastaa kiinnostuen. – Mikä autiotalo? Liittyykö siihen jotaki pelottavaa? Onko sielä aaveita?

– Tai sanotaanko entinen talo – ei siitä taija olla enää ku rauniot jälellä. Kukaan ei tiiä kuin vanha se on. Mutta sielä on vanha kellari, jossa sanotaan asuvan paholaisen. Kaikki, jokka on sinne menny, on kadonnu mystisesti.

– Ootko tosissas? Jenni kysyy silmät suurina.

– Joo, niin oon kuullu. Se on tosiaan pyörämatkan pääsä tästä meiltä, vissiin reilu kymmenen kilometriä. En vaan oo uskaltanu mennä sinne.

– Et oo mulle muistanu kertoo siitä mittään! Jenni huudahtaa. – Toi on mahtavaa! Ja pelottavaa! Tiiätkö oikeesti, misä se talo on?

– No kyllä mä suunnilleen tiiän. Haluakko muka lähtee käymään sielä?

– Ootko tosissas? Totta kai haluan! Mutta eihän me saada lähtee mihinkään kauemmas näin yöllä?

– No onko se ennenkään meitä estäny? Ossi virnistää. – Eikö täsä muutenki oo koko ilta kerrottu kauhujuttuja. Olis kai se hienoo tehä oikeestiki jotaki pelottavaa, ehkä…?

Jenni miettii pelonsekaisin tuntein – hetki sitten hän innostui, mutta nyt häntä alkaa epäilyttää.

– No joo, ehkä sitte… hän vastaa viivytellen. – Nyt ei oo pimeetä, niin ollaan varmaan turvassa, toivottavasti… Eikö niin?

– Mitä me sitte ootetaan! Ossi innostuu. – Lähtään!

Cesilia intoilee puhelimessa ystävälleen Almalle:

– Meijän uus talo on aivan ihana! Mäkin saan aivan ihanan oman huoneen. Ei enää tartte jakaa huonetta Samuelin kans. Vihdoin oma huone ja oma rauha!

– Millon te muutatte? Mä tuun sitte käymään! Alma vastaa.

– Parin viikon päästä. Tuukko sitte vaikka viikonloppukylään, jahka saahaan muuttopuuhat tehtyä?

– Joo, se olis tosi kiva. Nähhään sitte!

Cesilian perhe rakennutti uuden talon metsän reunaan, kauan rakentamattomana olleelle tontille. Siihen asti he olivat asuneet pienessä kerrostaloasunnossa, jossa Cesilia jakoi huoneen isoveljensä Samuelin kanssa. Cesilia rakastaa uutta omaa huonettaan, jonka tapetit hän sai itse valita.

Ensimmäisenä yönä uudessa huoneessaan, nukkuessaan muuttolaatikoiden keskellä, Cesilia näkee kuitenkin kamalaa painajaista. Joku kauhea olio, joka on lähinnä mustaa usvaa, keltaiset viirusilmät tuijottaen, lähestyy Cesiliaa kurotellen pitkiä lonkeroitaan häntä kohti. Samalla olio kähisee kauhealla äänellä jollain oudolla kielellä kuin manaten:

– Parkko kocha prerreke krohia praacha praacha…

Cesilia herää omaan huutoonsa hiestä läpimärkänä, kauhuissaan huohottaen ja itkien.

Äiti herää tyttärensä huutoon ja ryntää alakerran makuuhuoneesta yläkertaan Cesilian huoneeseen. Cesilia kyhjöttää sängyn päädyssä, puristaen käsillään jalkojaan rintaansa vasten, itkien ja nyyhkyttäen.

– Mikä hätänä? äiti kysyy huolissaan.

Cesilia ei saa sanottua sanaakaan. Kyhjöttää vain keinuttaen itseään hitaasti edestakaisin, nyyhkyttäen ja tuijottaen tyhjin katsein eteensä.

Kaverukset Sanna ja Martti juttelevat kahdestaan koulun välitunnilla.

– Ootko sä kuullu siitä haastepelistä? Sanna kysyy.

– Ai se Darkest Challenge? Martti tarkentaa.

– Joo, just se, Sanna nyökkää.

– Mä itte asiasa latasin sen eilen illalla, mutta en ehtiny vielä alkaa pelata, Martti sanoo. – Vaikutti kyllä aika hauskalta. Mutta siinä oli, että haasteista ei sais puhua kellekään. En kyllä tiiä miksi, mutta niin siinä oli. Jokasesta haasteesta pitää ottaa joku kuva ja lähettää se niille pelityypeille.

– Aa, niin joo. Aika jännä. Pitäsköhän munki ladata se?

– Joo, lataa ihmeessä! Siinä on vissiin aina joka päivälle oma haaste eli jos alotettas molemmat tänään, tiedettäis, että tehhään sammaan aikaan haasteita! Martti innostuu.

– Joo, toi on hyvä idea! Mä lataan kans pelin ja laitan sulle sitte viestin, niin tiiät.

Myöhemmin illalla Sanna lataa pelin kännykälleen ja lähettää Martille viestin:

Peli ladattu ja alotan sen ny ☺

Martti vastaa pian:

Ok. Alotan myös ☺

Molemmat avaavat päivän haasteen eli ensimmäisen haasteen. Haasteessa otetaan itsestä selfie hassulla ilmeellä ja lähetetään kuva pelin kautta eteenpäin. Molemmat ilmeilevät kännykkäkameroilleen, ottavat tahoillaan hassut kuvat ja lähettävät ne.

Lähetyksen jälkeen Sanna viestittää Martille:

Tehtävä suoritettu. Oli hauskaa ☺

Martti viestittää pian takaisin:

Suoritettu myös! Tästä se alkaa! Jännää ☺

Päivien ja viikkojen kuluessa Sanna ja Martti tekevät tahoillaan pelin haasteita. Joka päivälle on oma haaste, jonka saa aina aamulla ja tekemiseen on se päivä aikaa. Haasteissa mm. otetaan kuvia hassuissa asennoissa, piirretään tussilla itselle tietty ”tatuointi” ja lähetetään outoja viestejä outoihin numeroihin. Jos haaste tehdään pelin ulkopuolella, esimerkiksi lähettämällä viesti, otetaan siitä ruutukaappaus, joka ladataan peliin.

Aina haasteen tehtyään Sanna ja Martti lähettävät toisilleen viestinä hymynaaman ja peukun, jotta tietävät toisenkin suorittaneen päivän tehtävän.

Eräänä aamuna haaste onkin hieman erilainen. […]