| Riipaiseva tarina rakkaudesta | Aiheina alkoholismi ja läheisriippuvuus |
| Lukijapalautetta | Tuotetiedot | Myyntipaikat |
| Otteita kirjasta | Lukunäytteitä (video) | Arvostelukappale |
Tositapahtumiin pohjautuva romaani, sieluun asti koskettava teos aiheina mm. alkoholismi, läheisriippuvuus, oman itsensä etsiminen ja eheytyminen. Selviytymistarina. Saatavilla painettuna ja e-kirjana.
”Tarina matkasta pimeyteen ja takaisin valoon. Matkasta, jonka monet tekevät vain yhteen suuntaan. Käsissäsi on Ruutin Andrean tarina, mutta myös minun ja tuhansien muiden, jotka ovat sairastuneet alkoholismiin tai läheisriippuvuuteen. Ja toipuneet.
Jos haluaa kertoa tarinansa auttaakseen muita, on kirjoitettava itseään säästämättä. Tämä kirja on kirjoitettu valtimoverellä. Kiitos Anne-Riikka.”
Ote romaanin esipuheesta
Kalle Lähde, raitistunut alkoholisti, päihdeterapeutti, kirjailija
”Jo kirjan ensimmäiset sivut kietovat mukaansa tiivistunnelmaiseen tarinaan riippuvuuksien varjostamasta elämästä. Teoksessa kuvaillaan kouriintuntuvasti niitä kaikkia tunteita ja kipeitä tilanteita, joita viinapiru tuo mukanaan asettuessaan ihmisten arkeen asumaan.”
Kirsi Kissis blogissaan Manykissis.blog
Anne-Riikka Hanhelan esikoisromaani vie lukijan riipaisevalle matkalle Ruutin ja Andrean rakkaustarinaan.
Ruut ja Andrea. Tällaista rakkautta, ainutlaatuista! Olimme tunteneet toisemme aina. Sinä luet minun ajatukseni, ennen kuin ehdin ne itse lukea! Kaksi vallatonta, toisiinsa rakastunutta nuorta, sydän levällään.
Emme tunteneet, miten kaikki ei ollutkaan… aivan normaalia – ei alun alkaenkaan normaalia – Andrean alkoholinkäytössä. Ei tullut mieleeni ihmetellä sinä sunnuntainakaan, jolloin Andrea oli ensimmäisen kerran soittanut minulle ehdottaen tapaamista ennen iltajunaan hyppäämistään. Hän oli humalassa soittaessaan, humalassa sunnuntaina jo aamupäivästä?! Pikku-siskoni ei tahtonut saada selvää hänen puheestaan, mutta minä kirmasin onnesta humaltuneena puhelimeen. En minä kuullut laiskana kitalakeen lonksuvaa puheennuottia, en kuunnellut rytmin ja refleksien hitautta. Halusin kuulla ja kuulin ihastuneen nuoren miehen, joka hykerteli yhdessä minun hykertelyni kanssa.
Ennen tapaamistamme ruokaravintolassa hänen oli pitänyt juoda monta litraa kahvia – ei suinkaan jännityksestä, kuten vielä silloin kohdatessamme vihdoin sunnuntai-iltapäivällä ruokaravintolassa luulin, vaan selvitäkseen päihtymyksestään ennen minun tuloani. Andrea oli juhlinut keskiviikosta asti. Neljän päivän juomaputki.
Tuota kaikkea minä en tiennyt. Tai jos olisin tiennyt, en olisi kuitenkaan ymmärtänyt varoa. Rakkaus on sokea ja vielä sokeampaa on riippuvuus! Kuluttava rakkaus ja vielä kuluttavampi riippuvuus.
– Ote kirjasta Riennän, Ruut, riennän elämään itseni näköiseen –
Riipaiseva tarina rakkaudesta
Tarina kriisistä ja kärsimisestä.
Tarina läheisriippuvuudesta ja alkoholismista.
Tarina kasvusta ja kehityksestä kohti eheyttä.
Tositapahtumiin pohjautuva romaani kietoo kerrontaansa faktaa ja fiktiota; päähenkilöiden Ruutin ja Andrean kasvukertomukset, heidän sukujensa historiaa sekä suomalaisen yhteiskunnan tapahtumia ja asenneilmastoa sota-ajalta näihin päiviin asti.
Romaani kertoo päihderiippuvan läheisenä elämisestä, kuluttavasta, läheisriippuvasta rakkaudesta, kärsimisestä ja lopulta selviämisestä. Kriisin edessä pysähtyminen, nöyrtyminen, henkinen työ – yksin ja yhdessä vertaistensa kanssa ponnistellen – ja turvautuminen omavoimaisuuden sijasta itseään Korkeampaan Voimaan vievät päähenkilön lopulta kohti uudenlaista, sisäistä mielenrauhaa.
Päihde- ja läheisriippuvuussairaudet minnesotahoidon näkökulmasta ovat romaanin keskeinen viitekehys. Nämä perhesairaudet kuormittavat yhteiskuntaamme rankasti. Päihderiippuvuudesta kärsii 10-15 % suomalaisista. Jokaisen päihderiippuvan lähellä on vähintään viisi läheisriippuvuudesta kärsivää perheenjäsentä.
Aiheina vaietut alkoholismi ja läheisriippuvuus
Alkoholismi on Suomessa edelleen vaiettu asia. Meillä ei ymmärretä perhesairautta nimeltään alkoholismi. Suuri osa lääkärikunnastamme käsittää alkoholismin masennuksen ja päihteiden liikakäytön seuraukseksi. Syvemmälle alkoholismiin perehtyneissä maissa, kuten Ruotsissa ja USA:ssa, diagnosoidaan masennus seuraukseksi alkoholismista. Kyseessä on perinnöllinen, kuolemaan johtava sairaus.
Alkoholismi ja läheisriippuvuus ovat vakavia sairauksia. Hoitamattomina ne aiheuttavat erilaisia psykosomaattisia oireita; työuupumusta, masennusta, jopa perheväkivaltaa, lasten huostaanottoja, liikenneonnettomuuksia, korkeita itsemurhatilastoja ja ennenaikaisia kuolemia. Mutta, ennen tätä kaikkea: häpeää, tuskaa, vihaa, syyllisyyttä, katkeruutta ja vaikenemisen.
Masennuslääkkeitä syödään Suomessa joka vuosi valtavat määrät. Lääkäreiden määrääminä. Keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet ovat myrkkyä päihderiippuvuutta sairastavalle.
Anne-Riikan romaanissa esiintyvä Minnesota-malliin pohjautuva hoitolaitos Etelä-Pohjanmaalla on tehnyt merkittävää ja uraauurtavaa työtä Suomessa hoitaessaan alkoholismia perhesairautena ja auttaessaan alkoholisteja perheineen toipumaan. Nykyään Minnesota-mallista hoitoa tarjoavia hoitopaikkoja on useita. Tulevaisuudessa tämänkaltaisten paikkojen tarve tulee lisääntymään.
Minnesota-mallisen hoidon ainoana tavoitteena on täysraittius ja sen seurauksena tasapainoinen elämä. Hoitotulokset ovat hyviä. Koko hoidon – perushoito, läheisviikonloppu ja jatkohoito – läpikäyneistä yli 90 prosenttia elää pysyvästi raitista elämää. Rehapissa tarjotaan lisäksi laadukasta läheishoitoa päihderiippuvaisten läheisille.
Lukijapalautetta
- ”Hanhela kirjoittaa rohkeasti ja avoimesti vaikeasta ja liian usean ihmisen elämää koskettavasta aiheesta. Kirja antaa toivoa ja lohtua – riippuvuuksista voi päästä irti ja selviytyä. Tarinaan on helppo eläytyä myös ilman henkilökohtaisia kokemuksia riippuvuussairauksista. Tämä romaani ei takuulla jätä kylmäksi.”
– Kirsi Kissis blogissaan Manykissis.blog – - ”En malttanut laskea kirjaa käsistäni.”
- ”Kyllä Anne-Riikka osaa kirjoittaa!”
- ”Kiitos koskettavasta elämyksestä!”
- ”Tämä kirja on aarre!”
- ”Hanhela kirjoittaa rohkeasti ja avoimesti vaikeasta ja liian usean ihmisen elämää koskettavasta aiheesta. Kirja antaa toivoa ja lohtua – riippuvuuksista voi päästä irti ja selviytyä. Tarinaan on helppo eläytyä myös ilman henkilökohtaisia kokemuksia riippuvuussairauksista. Tämä romaani ei takuulla jätä kylmäksi.”
Tuotetiedot
- Kirjoittaja: Anne-Riikka Hanhela
- Nimi: Riennän, Ruut, riennän elämään itseni näköiseen
- ISBN: 978-952-69111-3-7
- E-kirja (ePub) ISBN: 978-952-69111-4-4
- Kansi
- Kuvitus: Anne-Riikka Hanhela
- Kansisunnittelu ja -toteutus: Kirsi-Maria Hiltunen
- Sidottu kovakantinen kirja
- Koko 17×23,5 cm
- Sivuja 164, painettu korkeatasoiselle paperille (offset 140g)
- Kieli suomi
- Julkaistu toukokuussa 2019
- Taitto Kirsi-Maria Hiltunen
- Kustantaja Koikkela Kustannus, Ruukki, Suomi
- Painopaikka Painotalo Plus Digital, Lahti, Suomi
Kirjan myyntipaikat
Saatavilla Koikkela Kustannuksen omasta verkkokaupasta hintaan 19,00€ (sisältää alv 14%).
E-kirja (ePub ISBN: 978-952-69111-4-4) saatavilla Ellibsin kautta hintaan 7,46€ (sisältää alv 14%).
Otteita ja lukunäytteitä kirjasta
Ote luvusta 3
Neljä vuotta vanhempi sisareni nyökytteli vieressäni hyväksyvästi päätään sanoen: ”Hyvä Ruut, täydellistä! Mukavaa iltaa, muista olla kiltisti – ja onnea!”
Silmänisku. Olin onnistunut. Tyylitietoinen ja naisellinen sisareni oli idolini, varma maku ja pettämätön tyylitaju.
”Menoksi!”
Olin sopinut Kirsin kanssa, että alkuillasta menisin ensin hänen yksiöönsä. Sieltä suuntaisimme ravintolaan, jossa Andrean oli määrä meitä odottaa. Joimme pohjia Kirsillä, söimme pikkusuolaista, juttelimme ja nauroimme. Pelasimme hauskaa seurapeliä. Kirsin poikaystävä Aleksi oli ihan mahtava tyyppi. Jos Andrea olisi puoliksikaan yhtä miellyttävä, älykäs, huomaavainen, tyylikäs ja komea kuin Aleksi, ilta olisi täydellinen, muistan ajatelleeni.
Parin tunnin hauskanpidon jälkeen lähdimme kävelemään lämpimään kesäiltaan määränpäänämme Se Ravintola! Alkoholi lämmitti sisuksissa kivasti ja rentoutti sopivasti mielessä nipistävää jännitystä. Olomme oli hilpeä. Ravintola oli täynnä, se oli suosittu 18-25-vuotiaiden – kauniiden ja rohkeiden – keskuudessa siihen aikaan. Sieltä oli tarkoitus lähteä jossain vaiheessa toiseen tanssiravintolaan tanssimaan.
Suunnistimme pöytään, jossa istui neljä salskeaa nuorta miestä. En tuntenut heistä ketään entuudestaan. Kukahan heistä on Andrea? Näin kuinka nuorten miesten ryhdit entisestään suoristuivat. Miten heidän katseensa mairittelivat ja viipyivät kiinnostuneina minussa. Onnistuin siis, ajattelin itsetyytyväisenä. Kuka tahansa näistä on Andrea, en ole ainakaan vielä pettynyt. Kättelimme ja esittelimme toisemme – fiksusti, sivistyneesti. Jokaisen pukumiehen kädenpuristus oli ryhdikäs, jokainen osasi katsoa intensiivisesti silmiini.
Viimeisenä kättelin tummaa, kiharatukkaista nuorta miestä, tartuin hänen käteensä ja sanoin: ”Ruut Riikola”. Mies tarttui keskittyneesti ojennettuun käteeni katsoen syvänsinisillä silmillään mustien kulmakarvojensa alta. Lämmin, sopivasti napakka kädenpuristus: ”Andrea Vuopola”. Puristuksemme oli tiukka, lämmin aalto kulki käsistäni kaikkialle vartalooni. Sähköä. Ihokarvani nousivat pystyyn. Tämän täytyy olla Andrea, ajattelen. Toivoin hartaasti.
Ensimmäinen kiinnostukseni ja huomioni herättävä asia uudessa tuttavuudessa on jostain syystä ollut lukioikäisestä asti kädet ja niiden puristusote. Napakka, ei liian napakka. Luja, mutta ei liian luja. Lämmin, mutta ei polttava. Varma, mutta sitäkin sopivasti.
Nuorella hauskannäköisellä miehellä oli pitkät, tummat ripset, katseessaan huumoria ja herkkyyttä. Voi vitsi, olen jo hieman myyty, tunsin ajattelevani. Aistin heränneen mielenkiinnon välillämme. Värinän. Lepatuksen. Energian. Tunne oli vahva. Asetuin istumaan Andrean viereen. Aleksi nouti Kirsille ja itselleen ylimääräiset tuolit. Seitsemän henkilön keskustelu kävi vilkkaana. Meillä oli mukavaa. Luontevaa. Keskustelumme kävi läpi kuulumisia, yhteisiä muistoja. Nämä miehet olivat lapsuudenkavereita, yhdessä varttuneita, toisilleen läheisiä, nyt jokainen eri suunnilla opintojen ja töiden parissa. Kuuntelimme Kirsin kanssa innolla miesten juttuja, nauroimme. Kerroimme itsestämme, suunnitelmistamme, tekemisistämme, toiveistamme. Ehdimme jutella yhteiskunnan nykytilasta, tulevaisuuden haaveistamme.
Kävi niin, että jossain vaiheessa minä ja Andrea syvennyimme kahdenkeskiseen keskusteluun, huomaamattamme liu`uimme intensiiviseen tilaan, jossa aika ja paikka menettivät merkityksensä. En kuullut enää muun pöytäseurueen puhetta. En kuullut ravintolan taustamusiikkia. En nähnyt toisia, en ketään muuta kuin Andrean. Hänen kätensä, hänen sointuvan äänensä. Tunsin de`javun. Vahvasti sisälläni. Tämän hetken olen elänyt ennenkin. Tämän ihmisen kanssa oli hyvä olla. Olen tuntenut hänet, koko ikäni! Keskustelimme, kaikesta mahdollisesta. Elämästä yleensä, arvoista, moraalista, elämästämme, lapsista, vanhuksista, uskosta, unelmista, elämän tarkoituksesta…
Ajattelin hänestä: ”Miten fiksu, huumorintajuinen, älykäs, herkkä, vahva. Kuuntelee, kuulee, keskustelee, intensiivisesti.”
Heräsimme maailmastamme muiden huomautukseen: ”Olisi aika jo lähteä, tanssimaan, hyvät Ruut ja Andrea, herätkää! Lähdetäänkö!? Tanssimaan?!”
Ote luvusta 7
Vaikka en vielä silloin tajunnut mitään Andrean alkoholismisairaudesta, ymmärsin sisimmässäni, etteivät lapsemme voisi kasvaa onnellisessa perheessä. Andrea sanoi usein lopettavan juomisensa, jos tulisi isäksi. Hän tuntui kovin itsevarmalta näin sanoessaan. Minä en tähän aivan uskonut. Halusin kyllä. Yritin selventää hänelle, miksi koin epävarmuutta. Kerroin hänelle tuntemuksistani, että alkoholi piti häntä jotenkin otteessaan. En vain tiennyt, miksi.
”Miksi Andrea?”
Yleensä Andrea hermostui osoittamaani epäluottamukseen. Hän ei voinut käsittää, kuinka voin edes syyttää häntä siitä, ettei juominen loppuisi mahdollisen lapsen syntymiseen.
”Lopeta tuo vittuilu Ruut! Mä en jaksa tuota ainaista syyllistämistä, vittuuu! Sinä ja äiti, molemmat vaan auvotte päätänne. Kait nuori mies saa joskus juhlia, voi Luoja teitä!”
Hän alkoi kertoa minulle pienestä Andreasta. Miten muisti oman isänsä juomisen seuraukset pienen pettyneen pojan sydämessään. Andrea oli kolme, kun äiti jätti isän. Ei isä ollut uhkaava. Andrea muisti isän rakastavana ja hyvänä. Mutta kun Andrea oli isompi, isään ei voinut luottaa. Isä lupasi ja petti, lupasi ja taas petti lupaamansa.
Siihen Andrea väsyi, odottamiseen. Hän odotti kovasti, miten pääsisi isän kanssa tekemään kesälomalla kaikkia niitä asioita, joita isä puhelimessa lupasi. Miten kerta toisensa jälkeen Andrean piti pettyä. Ja että äiti kerta toisensa jälkeen istui keittiön pöydän äärellä ja Andrea näki äidin nielevän salaa mielipahaansa, syövän kyyneleitään. Ettei Andrea näkisi. Ettei Andrea arvaisi. Mutta Andrea näki ja arvasi. Taas kesäloma tai joululoma menisi pieleen.
Äiti sanoi: ”Kuule Andrea, jos et nyt kesäkuussa meniskää isäs luo sinne Tukholmaan, ku sillä on niitä kiireitä niitten töittensä takia ja joutuis olemaa päivät töissä. Mitä sinä yksin ne ajat tekisit? Menet sitte syyslomalla…”
”Niin Andrea kuule, ku nyt syyslomalla isälläs on joku uus projekti menossa, että jos meet sitte vaikka koko joululomaksi. Isälläs on kuulemma kohta uus, kiva koti ja joku Riitta niminen tyttöystävä. Sillä on kuulemma sinu ikänen poikaki niin voitte sitte yhessä touhuta. Kuuletko Andrea, niin eikö ois kiva juttu? Sillä pojalla on kuulemma tosi hieno junarata, säähän tykkäät semmosesta?!”
Andrea kuuli iltamyöhällä, miten äiti huusi isälle puhelimeen, kun luulivat Andrean jo nukkuvan: ”Mitä helvettiä Toni sää taas hommaat?? Taas Andrea ootti ja aiheutit tämmösen pettymyksen. Mää niin vihaan sua!! Miksi Toni taas, mää en kestä tätä taas. Etkö sää ny käsitä, lähtä ny juomaan ja jättää poika lupauksineen. Sää niin lupasit ja vannoit, miten muka tekisitte sitä ja tätä. Helvetti Toni, se oon mää joka joudun ny taas rikotun haavan paikkaamaa!”
Ja äiti läiskäsi luurin isän korvaan. Sytytti tupakan.
Andrea laski päänsä takaisin Spiderman tyynylleen. Isältä saatu Spiderman-pussilakanasetti, kaikkein rakkain ja sillä setillä sai parhaimmat superunet. Isä oli niin luvannut Andrealle puhelimessa viime kerralla, kun kertoi pojalleen tämän saavan pian Ruotsista pehmeän postipaketin. Paketti hyvityksenä siitä, että isä oli joutunut perumaan yhteiset lomasuunnitelmat.
Pieni Andrea muisteli uni jo silmissään: ”Aikusilla on kamalasti töitä. Mullaki on ku oon aikunen. Perustan monta firmaa niinku isä ja aina välissä oon supersankari Tukholman yössä. Semmosta Spidermanni-pussilakanasettiä ei ollukkaan Aleksilla tai muilla pojilla. Niitä saa vaa Tukholman Ålensilta vai mikä se olikaan, se tavaratalo. Sitä paitsi, eihän Aleksi voinu ees saaha Spidermannia oikeelta isältään, ku Aleksin isä on kuollu. Sillonku Aleksi oli vielä ihan pieni. Ku tutustuin Aleksiin niin se oli kerran kysyny multa että ossaanko pittää salaisuuven? Nyökkäsin. Sitte Aleksi oli kertonu, miten sen isä oli kerran juonu niin palijo et se oli lopulta sammunu saunanlauteille, josta Aleksin äiti oli sen aamulla löytäny, eikä se ollut ollu ennää isä ko vaan pelekkä rusina. Pääsikö sun isä sitte Taivaaseen, kysyin Aleksilta ihmeissään. Aleksi kohhautti harteitaan ja sano, ettei se tienny, ku ei se ollu hoksannu kysyvä sitä sen äitiltä ja eihän voi ees tietää, onko rusinoille ommaa Taivasta. Aleksi ja mää kyllä toivottiin, että ois hyvä jos olis.”
”Mut onneks Aleksilla oli kyllä nyt uus isäpuoli. Seki kyllä joi, mutta vähän vähemmän ja juomisten välillä se puhalsi niin hienua taidelasia, että ihimiset kaikkialta osti sitä ja Aleksin perhe sai siittä hirveesti rahhaa. Ja joskus se uuski isä petti Aleksia luppauksillaan. Mut Aleksi tykkäs siitä isästä ku se oli kuitenki kiltti äitille, Aleksille ja uuvelle pikkuvelijelle ja Aleksi toivo salaa, ettei uuvvesta isästä tulis koskaan rusinaa. Ehkä se Aleksiki tosiaan vois saaha Spidermanni-pussilakanat, jos se uus isä vaikka kolomannen kerran luppaa eikä pijäkkään sitä luppausta. Mut Aleksin kans sovin, etten puhu tuommosia meijän äitien kuullen, nehän tunsi toisensa ja kaikki nuo rusinajutut ja muut oli salaisuuksia, meijän äititkin puhu niistä vaan keskenään supisten.”
Samalla siinä sängyssä mietteissään Andrea vähän itki. Ihan vähän, ”ku eihän Supersankarit itke”, isä oli sanonut peruessaan lomasuunnitelmat toisen kerran, vai oliko se kolmannen kerran. Kesken muistelun Andrea nukahti.
Aamulla Andrea katsoi äitiä aamiaispöydässä totisena ja sanoi: ”Niin äiti tiijätkö nää, että sää et pääse Taivaaseen, jos sää kirroilet!”
Äiti katsoi Andreaan, ja mietti ”ei kait poika vaan ollu kuullut yöllistä puhelinsoittoa Tonille”. Andrea mietti ”mikshän äidillä on niin punaset silmät. Eikö se ollu muistanu pestä illalla ripsivärejä?”
Äiti halasi Andreaa lujasti, halaus vähän jopa sattui, kun äiti melkein roikkui pojassaan kiinni.
”Kuule Andrea, meille tulee ihan mukava loma, sulle ja mulle, eikö tuukkin, ja tehdään kaikkea kivvaa yhesä ja syyvvään palijon herkkuja. Mistä herkuista sää tykkäisit? Ja enhän minä ruukaa kirroilla Andrea, kyllähän sää sen tiijät niin että eiköhän me sinne Taivaaseenki yhesä päästä!”
Aikuinen Andrea lopetti muistelunsa ja katsoi minuun vakavasti.
”Niin Ruut et eikö tossa ollu sulle jo tarpeeksi draamaa. Et älä viitti sitä enää meidän elämästä ettiä. Mä en oo isä. Mää en ole isäni! Kuuletko, mää en ole mun isä!!”
Andrea katsoi minua tiukasti. Pelottavasti. Uhkaavasti. Nämä tuntemukset tekivät Andrean vakuuttuneeksi juomisensa lopettamisesta, jos hän löytäisi siihen kunnon motiivit. Minäkin tahdoin uskoa Andreaan. Voi, miten toisinaan halusinkin uskoa. Minä ja oma, epäterve asennoitumiseni. Toisinaan halusin niin uskoa hänen lopettavan juomisensa mahdollisen lapsemme syntymään.
[…]
Minä, Andreasta liian riippuvainen Ruut. Minä, joka opintokäynneillä mielenterveysyksiköissä salaa mietin, oliko Andreasta tulossa mielenterveyshäiriöinen vai mitkä demonit häntä riivasivat? Miksi en löydä käyttäytymistieteiden kirjoista selityksiä Andrean tilaan? Jos hän menisi hoitoon, saisiko hän maanisdepressiivisen vai skitsofreenisen diagnoosin? Tai jonkin persoonallisuushäiriödiagnoosin? Eivätkö hänen silmistään katso joskus pirut?
Ote luvusta 9
Makaan vierelläsi. Haluaisin koskettaa, hyväillä sinua, mutta en uskalla. Pelkään. Torjut minut. Kuuntelen hengitystäsi. Kuvitellen, miten hyväilisin sinua ja sinä pitäisit siitä! Kun sinä nukut, katson niskaasi, miten kehosi laskee ja nousee hengityksesi tahtiin. Kuvittelen, että sinäkin olisit samassa hetkessä ja voisimme yhdessä tutustua toisiimme ihossa. Kummallista, miten ennen niin rakasta ja tuttua voin nyt pelätä! Miten hetkittäin silti yhä tunnut läheiseltä, mutta toisessa olet jo kaukana. Kummallista! Minä tyydyn kääntämään kylkeäni, vaikka olen lähellä koskettaa, sormenpääni jo melkein ihollasi. Suljen silmäni. Mielessäni piirrän kuvan sinusta ja minusta – läheisyydessä. Ehkä niin vielä tapahtuu – annanko ajan vain kulua? Ei minulla ole kiire, mutta kauanko vielä annat minun odottaa? Kohta en enää jaksa, ja sinäkö vain juot?
Olen oppinut ja opettanut itseni tukahduttamaan tunteeni. Salakavalasti vuosien kuluessa oppinut kokoamaan tiedostamattomuuteeni tarpeeni, toiveeni, haluni sekä lupani olla tunteva, aistiva ja kokeva Ruut. Patoan itseeni kaiken toivon ja uskalluksen elää unohtaen Luojani käden-jäljen minussa. Voi Andrea! Luojani ei luonut minusta robottia, vaan ihmisen, jonka minä suljen pala palalta metallisen nahan alle. Se on synti! Suurin synti maailmassa, että tukkii itsensä elämän ääniltä, kosketukselta ja kaipauksilta! Unohdan, koska unohduksessa on helpompi elää rikkinäisenä. Ja siinä, vähitellen, olemme, sinä ja minä. Kaksi rikkinäistä! Etkö huomaa Andrea! Ja minä, Ruut, ihmisyydeltäni kutistun kutistumistani. Kuinka mitättömäksi haluat minun kutistuvan, kokonaanko haluat minun haihtuvan unohdettuun unohdukseen? Ja kuinka vähiin voi naiseuteni tunne sulaa, kadota osaksi häpeän syliin? Ja sinä vain juot!
Tähän tunteeseen ja ajatukseen taas nukahdan, kuten olen nukahtanut niin monet kerrat aiemmin. Ja yhä sinä juot!
Ote luvusta 16
”Minun aurinkoni, josta oon ollu ylypiä”, Eeva ajatteli. Kyyneleet tipahtelivat keittiön pöydälle.
Työpaikan kahvipöydässä oli vaikea niellä kahvia alas. Kahvipisarat olivat kivenmuruja. Mihin katsoisi kahvitauolla? Kenen katseen kestää itkemättä? Rinnalla rajaton paino. Kunpa kukaan ei kysyisi tänään, mitä sille lahjakkaalle, kielitaitoiselle pojalle kuuluu. Sille, joka oli kilpatanssija, hurmuri jo pienenä ja joka oli nuoresta iästään huolimatta päässyt jo parikymppisenä kesken opintojensa hyvään tehtävään myyntityössä. Opinnot jäivät kesken, koska poika pääsi isoon, arvostettuun firmaan, hyvät ylenemismahdollisuudet.
Mitä tapahtui sille innokkaalle pojalle, joka kymmenvuotiaana tuli uteliaana äidin kanssa Suomeen, ja jonka jalat astuivat suurella itsevarmuudella täynnä tarmoa kouluun ekana päivänä. Taivas näytti yhtä siniseltä kuin pojan silmät mustien ripsien alla.
”Minä äiti pärjään, älä äiti huoli!”
Pienen miehen halaus ja kouluun. Tarmokkuus ei lähtenyt suorista sääristä, vaikka poikaa kiusattiin ensimmäiset suomalaiset ala-astevuodet pelleksi, homoksi ja svenssoniksi, joka ei edes puhu kunnolla suomea.
Parhaan ystävän, Aleksin, löydettyään pojat alkoivat harrastaa kilpatanssia. Vielä homompaa ja vielä pellempää. Hurri mikä hurri! Käyttäytyy ja pukeutuu ääliösti! Eikä sisu rapissut vieläkään pojasta. Monet kerrat sai selkäänsä muilta pojilta koulumatkalla. Viimeisen kerran tuli turpiin, kun poika päättikin itse hakata kovempaa takaisin. ”Minun poikani!” oli Eeva ajatellut ylpeänä, hiljaa itsekseen. Sen jälkeen ei poikaa enää kiusattu.
”Aijaa, nii että se firma joutu irtisanomaan.”
”Ai jaa, nii alakoko se teijänki poika taas jatkammaan niitä opintoja.”
”Niin aijaa, nii eikö se koulu sittekään ollukkaan hyvä.”
”Aijaa niin nykkö se muuttaa ja jaa sen Ruutin kans, niin no viepä terveisijä. Sehä kyllä sun poika pärijää, ku oon kuullu et eikö se oo niin lahajakas…!”
Ja joka kerta Eeva joi kahvinsa yhä nopeammin. Kuuma kahvi poltti kurkussa ja rinnassa. Jossain vaiheessa Eeva ei enää kyennyt muistamaan, kenelle oli minkäkin hätäisen valheen pojastaan sylkäissyt.
”Mihin pojan päättäväisyys ja itsevarmuus katos? Miten väärin äitinä hänet kasvatin? Miten näin väärin rakastin? Rakastinko liikaa vaikko liian vähän?”
Liian monesti Eevan tyynyn kastelivat syyllisyyden ja lohduttoman murheen kyyneleet.
”Voi Eevaeeva, miks emme voi Andrealle mitään!” ajattelin. Tuska oli yhteinen.
Miten monet kerrat istuin Eevan kanssa. Polttelimme tupakkaa ja joimme liian mustaa kahvia. Mietimme, mikä Andrealla on. Onko se masentunut? Miksi se ei sano, mikä sitä vaivaa? Miksi se juo, meidän mielestä liikaa?
”Voi Ruut, kun äitinä sitä on mitätön. En riitä mihinkään?” Miten paha minusta on tullut, kun kuolemaa lapselleni ootan, että päättyis tää lohduton ikävä pojan silimistä, joihin en ennää näe, pelkkää tyhjää. Mitä se on, se katse Andrean silmissä, joka ei ole enää Andrea vaan joku muu?”
Ote luvusta 23
”Muista, kun tarvitset apua, muista se hoitopaikka sillon, kun hätäs on suurin. Sieltä saat avun.”
Kuiskaus jäi mieleen, tallentui muistiin, ja se pysyi siellä siihen asti, kunnes Andrean tarvitsi ottaa asia käsittelyyn. Oikealla hetkellä.
Perheviikonlopun aikana ymmärsin lopullisesti Andrean ja minun sukumme alkoholismisairauden. Tajusin meidän edustavan jo useammassa sukupolvessa alkoholistiperheiden lapsia. Ei ihme, että kohdattuamme rakastuimme. Tunsimme toisiimme valtavaa läheisyyttä ja tuttuutta ensitapaamisestamme lähtien. Samanlaiset lähtökohdat sekä kokemuksemme olivat yhdistämässä meitä. Kaksi läheisriippuvaa. Sen takia Andrealla ja minulla oli ensi hetkestä lähtien tunne kuin olisimme tunteneet toisemme aina!
Perheviikonlopun aikana ymmärrykseni päihderiippuvuuden perinnöllisyydestä ei kuitenkaan saanut minua pelkäämään mahdollisesti omien tulevien lasteni sairastumista alkoholismiin. Nyt meillä olisi oikeaa tietoa sairaudesta. Tietoa välitettäväksi lapsillemme. Se olisi enin, jonka Andrean kanssa voisimme tehdä heidän hyväkseen, jos he sairastuisivat päihderiippuvuuteen. Siitä eteenpäin emme voisi tehdä mitään, vain luovuttaa lapsemme Jumalan käsiin. Rakastaa heitä puuttumatta heidän elämäänsä ja virheisiinsä. Osaisimme rakastaa heitä syyllistämättä ja syyttämättä – ja irrottautua sairaudesta rakkaudella. Se olisi aivan eri asia kuin luovuttaa, antautua tai hylätä.
Lauantaiaamun ja -iltapäivän vietimme toisen perheen ja perheterapeutin kanssa. Terapeutin omakohtaiset kokemukset alkoholistiperheen lapsena yhdistettynä teoriatietoon olivat liikuttavan kuvaavia. Ne selvensivät entisestään sitä, miten vakavasta perhesairaudesta on kyse. Hän kertoi meille alkoholistiperheen lasten ja puolison erilaisista rooleista. Hän kertoi omasta pellen roolistaan ja siitä, millaiseksi hänen perhe-elämänsä muuttui isän alkoholistisen elämän takia.
Löysin päivän aikana oman lapsuudenperheeni ja isovanhempieni roolit terapeutin kertomuksista. Aloin ymmärtämään omia hallinnan ja kontrolloinnin tarpeitani, jotka olivat usein herättäneet minussa ihmetystä. Silloin en ollut voinut ymmärtää, miksi minulla oli niin suuri tarve ohjailla ja hallita sekä omaa että muiden elämää, lapsesta asti. Nyt siihen löytyi selitys: olin alkoholistiperheen lapsi kolmannessa sukupolvessa.
Vaikka en kärsinyt varsinaisesti kenenkään juomisesta lapsena, kärsin isovanhempieni ja vanhempieni patoutuneista tunteista, tabuista ja kykenemättömyydestä kohdata lapsi henkisesti riippumattomalla tasolla. Ymmärsin, että läheisriippuvina he, kaikesta huolehtimisestaan ja rakkaudestaan huolimatta, istuttivat minuun vaiettuja, kätkettyjä ja tukahdutettuja tasoja. Oli asioita, joita ei voinut sanoa ääneen.
Lukunäytteitä kirjasta:
Videolla kirjan kirjoittanut Anne-Riikka Hanhela lukee joitain näytteitä kirjastaan.
Näytesivuja kirjasta:
Arvostelukappale
Toimittajana tai arvostettuna kirjabloggaajana voit saada ilmaisen arvostelukappaleen. Tilaa kirja suoraan Koikkela Kustannukselta lähettämällä sähköpostia osoitteeseen
kirsimaria.hiltunen {et} koikkela.fi.
